Puhelin soi vuoden vaihtuessa. Ministeri pyysi valtiosihteeriksi. Sain sentään yli yön miettiä.

Hämmästykseni oli senkin takia suuri, että olen jo varttuneessa iässä. Myönteisen vastauksen antamista helpotti tietysti se, että sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonala on tuttu ministerivuosilta.

Parisen viikkoa olen virkaa ehtinyt hoitaa. Sosiaali- ja terveysministeriö sijaitsee nyt minulle uudessa talossa, mutta moni muukin asia on vuosien mittaan muuttunut. Suurin osa henkilökunnasta on ehtinyt vaihtua. Ajan rientoa kuvaa se, että 1980-luvulla määräaikaiseen tehtävään tullut nuori insinööri käveli vastaan nyt osastopäällikkönä.

Hallintokäytännöt ovat toiset, kehysbudjetointi on rutiinia. Monenlaiset ohjelmat, arvioinnit, prosessit ovat arkipäivää.

Toki yhteiskunnassakin on 20 – 30 vuoden aikana tapahtunut suuria muutoksia. Kännykät on kaikilla, 80-luvulla autopuhelin oli ylellisyyttä. Tshernobylin onnettomuuden toimintaohjeetkin piti lähettää postissa, kun fakseja ei ollut hetikään kaikissa terveyskeskuksissa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmiä viimeisteltiin 1980-luvulla. Uskoimme pian saavuttavamme muut pohjoismaat hyvinvointivaltion kattavuudessa ja että köyhyys on kitkettävissä Suomesta. Kuuma kysymys oli perustoimeentulon aikaansaaminen kaikille. Onko kansaneläke riittävä? Mikä on peruspäivärahojen taso? Työttömyysturvan tarveharkinnan poistaminen, lapsilisät ja kotihoidon tuki olivat vahvasti politiikan debattilistalla.

Ajan henki oli, että kun hyvinvointivaltio saavuttaa kypsyytensä, ansioturvaetuudet hoitavat kattavasti ihmisten toimeentuloriskit. Moni piti perusturva-asiaa vanhanaikaisena.

Entä nyt?

Sosiaali- ja terveysministerin pöydällä on SATA-komitean joulun alla valmistunut loppuraportti. Komitean tuli laatia ehdotus sosiaaliturvan kokonaisuudistuksesta, jonka tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa.

Toimeksianto oli kunnianhimoinen. Suuri urakka on jo lähes tilkkutäkiksi ja vaikeaselkoiseksi käyneen sosiaaliturvajärjestelmän selkeyttäminen. Kohtuullista on, että ihmisellä olisi käsitys, minkälaista turvaa hänellä on oikeus yhteiskunnalta saada. Toisaalta järjestelmien pitäisi olla tehokkaasti hallinnoitavissa.

Komitean työn aikana näytti siltä, että jännite on edelleen vahva ansioturva-  ja perusturvajärjestelmien välillä. Tietoa on köyhyyden kasvusta. Laajasti tunnustetaan, että perusturvaetuudet ovat jääneet jälkeen ansiokehityksestä ja pienentyneet reaaliarvoltaan. Perusturvaetuuksia jopa leikattiin 90-luvun laman jälkeisinä vuosina.

Matti Vanhasen toisen hallituksen ansioksi on luettava, että se on pystynyt kääntämään suuntaa. Perusturvaetuuksia on lähdetty parantamaan, mutta työtä on paljon jäljellä.

Työ on parasta sosiaaliturvaa. Tässä on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, että pätkätyöt ovat yleisiä ja perherakenteet murroksessa. Tämä pätkäyhteiskunta nostaa mielestäni väistämättä perusturvakysymykset taas keskiöön.

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonala on tärkeässä roolissa, kun luodaan tukea ja turvaa ihmisten ja perheiden arkeen. Hallinto ei kuitenkaan pysty antamaan työn mieltä eikä elämäniloa. Se syntyy meidän ihmisten keskinäisissä suhteissa, toisistamme välittämisessä.

Eeva Kuuskoski

Ps. Voit kommentoida kirjoitusta Uuden Suomen blogipalstallani

http://eevakuuskoski.blogit.uusisuomi.fi/2010/02/01/vanha-tuttu/