Niinhän siinä kävi, tappio tuli. On hyvä, että keskustan johtajat ovat sen avoimesti myöntäneet. Tunnustuksessa on jo uuden nousun siemen.

Syyllistä ei kannata etsiä kansasta eikä muista puolueista. Ei sitä kannata kaataa kenenkään yksittäisen henkilönkään päälle. Mutta urheasti on syihin porauduttava. Ja kipeää se tekee.

Olin vuosien jälkeen taas mukana kampanjoinnissa, ensi kertaa ehdolla Helsingissä. Varavaltuutetuksi pääsin. Paljon oli tuttua, mutta oli uuttakin.

Katutyössä hämmästelin toistuvasti, että tunnelma oli laimea. Tiukkoja vaatijoita oli tuskin nimeksi. Tyhmyyksissäni luulin, että politiikka on muuttunut. Vasta vaalipäivänä tajusin, että muutoksen vaatijat olivatkin menneet perussuomalaisten teltalle. Aika suuri moka kokeneelle. Muistelin varmaan liiaksi vanhaa perinnettä: kepussa herrat haukutaan, sitten asiat hyväksytään.

Politiikkahan on odotusten ja vaihtoehtojen luomista, paremman huomisen rakentamista. Nyt moni suomalainen löysi kipinänsä kokoomuksen tai perussuomalaisten leiristä. Miksihän meidän kamiinamme ei palanut? Niiden syiden analysointiin meillä on oltava rohkeutta laajalla rintamalla.

Politiikassa on mystisiä piirteitä. Enemmän kuin järjen areena, se on tunteen kenttä ja ihmissuhdelaji. Tämä ei ole muuttunut. Yhteiset asiat ja toisten kohtaaminen ovat ihmisille yhä arvokkaita. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä emme ole nyt parhaimmillamme. Maalaisliiton tupailtakuvio ei enää toimi, mutta uutta 2000-luvun järjestötyön näkyä ja henkeä ei ole syntynyt.

Hämminkiä lisää se, että puolueemme yhteispeli ei ole hyvää. Keskuudessamme on liian paljon kuppikuntaisuutta, omien etujen vahtimista ja jopa keskinäistä sotimista. Puolueessa, jos missä, pitäisi ymmärtää, että se on tuhon tie.

Hallituksen johtajat totesivat, että vaalitulos ei vaikuta hallituksen politiikkaan, koska kyse oli kuntavaaleista. Noinkohan. Minusta vaaleilla oli mediassa yllättävän vahva valtakunnallinen leima. Siksi toivon, että keskustan ministerit pohtivat myös hallituspolitiikan sisältöä. Köyhyys- ja osattomuus ovat suomalaista arkipäivää. Niitä on uskallettava katsoa ihmisen silmän tasalta. Kaikki tässä maassa eivät koe yhtä vahvasti olevansa mukana suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tai mitä kertoo se, että vaalitappio oli sitä suurempi, mitä kauemmas Helsingistä mennään.

Joskus kysymykset ovat tärkeämpiä kuin vastaukset. Uskallammeko kysyä?

Eeva Kuuskoski